Kulttuuriperinnön suojelu

Unescolla on useita kulttuuriperinnön ja -omaisuuden suojeluun liittyviä yleissopimuksia. Tunnetuin on vuoden 1972 yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. Sen keskeisenä lähtökohtana on säilyttää maailman ainutlaatuinen kulttuuri- ja luonnonperintö tuleville sukupolville. Toinen laajalti tunnettu on vuoden 2003 yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi.

Suomen kansallinen maailmanperintöstrategia ja sen toimeenpanosuunnitelma linjaavat Suomen maailmaperintöpolitiikkaa ja Unescon maailmaperintösopimuksen toteutusta Suomessa vuosina 2015–2025. Strategian mukaan Suomi on vastuullinen maailmanperintövaikuttaja, jonka maailmanperintökohteet toimivat suojelun, ylläpidon ja esittelyn mallina muille. Suomessa maailmanperintötoimintaan liittyvistä asioista vastaavat opetus- ja kulttuuriministeriö (kulttuuriperintö) ja ympäristöministeriö (luonnonperintö).

Suomessa on seitsemän maailmanperintökohdetta:

• Suomenlinna (liitettiin maailmanperintöluetteloon 1991)
• Vanha Rauma (1991)
• Petäjäveden vanha kirkko (1994)
• Verlan puuhiomo ja pahvitehdas (1996)
• Sammallahdenmäen pronssikautinen röykkiöalue (1999)
• Struven ketju (2005)
• Merenkurkun saaristo (2006)

Aineetonta kulttuuriperintöä koskevan suojelusopimuksen toteutuksesta vastaa opetus- ja kulttuuriministeriö. Aineettoman kulttuuriperinnön kansainvälisessä luettelossa on kolme suomalaista kohdetta:

• Suomalainen saunaperinne (2020)
• Kaustislainen viulunsoittoperinne (2021)
• Limisaumavenerakennusperinne (yhteispohjoismainen kohde, 2021)
• Käsityönä valmistettuun lasiin liittyvä tiedonanto (yhteiskohde Espanja, Ranska, Saksa, Suomi, Tšekki ja Unkari, 2023)

Maailmanperintökohteisiin osittain verrattavia kohteita Suomessa ovat myös Unescon Ihminen ja biosfääri –ohjelmaan liittyvät Saaristomeren sekä Pohjois-Karjalan biosfäärialueet sekä Unescon geopuisto-ohjelmaan (UNESCO Global Geoparks)  kuuluvat Lappajärven, Lauhavuori-Hämeenkankaan, Rokuan, Saimaan ja Salpausselän geopuistot.